Kansallista kulttuuriperintöä katolta käsin

Kansallismuseo on yksi Suomen tärkeimmistä kulttuuriperintökohteista. Museorakennuksen peruskorjaukseen kuului myös kattoremontti, joka tehtiin vanhaa arvostaen. Vaskisepät sepitti Suomen kansallista historiaa suojaan seuraavaksi sadaksi vuodeksi käsin saumatun kuparipeltikaton alle.

Projekti alkoi Senaatti-kiinteistöjen tarjousprosessista, jossa arvioitiin toimijoiden pätevyys, referenssit ja henkilöstön osaaminen. Tarkan seulan läpäisi lopulta kolme yritystä, joiden kanssa edettiin urakkaneuvotteluihin. Vaskiseppien Eero Inkeroinen kertoo aloittaneensa keskustelun kertomalla Vaskisepät-sanan etymologiasta:

“Vaski on kuparin vanhanaikainen nimitys ja seppä taas tarkoittaa taitavaa tekijää ja näihin asioihin meidän yrityksemme ammattitaito on tiivistynyt.”

Intohimoinen suhtautuminen työhön ratkaisi kilpailutuksen. Vaskiseppien ammattiylpeys ja kuparin tuntemus teki vaikutuksen, ja urakka Kansallismuseolla varmistui. Pääurakoitsijana toimi NCC, jonka työmaan johtamista kiiteltiin poikkeuksellisesta tarkkuudesta ja selkeydestä. Työmaa, jossa yli kymmenen aliurakoitsijan työvaiheet lomittuvat, toimi koko rakentamisjakson ajan täsmällisesti suunnitelmien mukaan.

“Yli 25 vuoden kokemuksella voin sanoa, että ihan parhaiten johdettu työmaa missä olen ollut. Johtamisen ja rakentamisen laatu on todella korkea. Miten pieteetillä joka ikinen työvaihe on tehty.”, Inkeroinen toteaa.

Rakennuksen eri osat on rakennettu edustamaan historian eri vaiheita: kirkkosali viittaa kirkkohistoriaan, linnamaiset tornit keskiaikaan, historiallinen osasto autonomian ja itsenäisyyden aikakausiin. Kansatieteellisen osaston julkisivussa on vuolukiviveistoksia, jotka kuvaavat tavallisen kansan arkea. Tämä tietoisuus ohjasi myös peltisepän työtä. Rakennuksen arkkitehtuuri otettiin huomioon jokaisessa yksityiskohdassa.

Katon keston ratkaisee tekijä ja tekotapa, ei materiaali.

Peltisepän merkintä ajassa

Yksi hienoimmista hetkistä peltisepän uran varrella tapahtui, kun lanterniinejä alettiin peruskorjaamaan. Pyöreiden pilarien välistä mahtui juuri ja juuri hoikka seppä tornin sisälle ja purkamaan kupolin mallisen sisäkaton auki, jotta päästiin näkemään, missä kunnossa rakenteet siellä ovat. Koristetornien sisärakenteita purettaessa löytyi vuoden 1906 signeeraus peltisepältä nimeltä Willehad Laaksonen.

 “Mulla on kuva siitä signeerauksesta. Nosti omaakin ammattiylpeyttä nähdä, miten se seppä oli signeerannu kattotuoliin, että hei mä olen pellittänyt tämän!”

Vaskisepät päättivät jatkaa tätä perinnettä. Samat rakenteet kunnostettiin, vanhat 100-vuotiaat kuparit käytettiin uudelleen ja työn tehneet nykysepät jättivät oman nimensä seuraaville sukupolville.

”Ajattelen, että me liityimme osaksi suomalaista peltisepän ammattitaidon historiaa. Ehkä 100 vuoden päästä joku seppä avaa rakenteet ja tuntee samat kylmät väreet kuin me nyt Laaksosen signeerausta katsoessamme.”

Kuparikatto haastaa tekijänsä

Kupari itsessään on lähes ikuinen materiaali. Sen kuluminen on äärimmäisen hidasta: noin 1/100 mm vuodessa. Kun sen pintaan muodostuu vihreä patina, kuparivitrilli, se käytännössä pysäyttää materiaalin kulumisen kokonaan.

Mutta suurin osa kuparikattojen uusimistarpeesta ei johdu itse materiaalista, vaan siitä, miten se on työstetty. Työkalujen valinta, liikuntasaumojen sijoittelu ja ymmärrys lämpöliikkeestä ratkaisevat katon kestävyyden. Suomessa lämpötilaerot voivat vaihdella 100 astetta vuoden aikana, mikä aiheuttaa voimakasta materiaalin liikettä. Jos tätä ei ole osattu ennakoida, katto alkaa ruttaantua ja lopulta murtuu.

“Kuparipelti kovenee työstämisestä ja mitä kovemmaksi se kovetetaan saumaamisella, sitä herkemmin se murtuu. Silloin katon käyttöikä lyhenee. Sen takia on tosi tärkeää, että käytetään oikeanlaisia työkaluja, millä se saumataan. Väärin tehty kuparikatto voi kestää vähemmän kuin hyvin tehty sinkitty peltikatto”

Peltisepän näkökulmasta tärkein mittari on rakennuksen käyttöikä. Vaskisepät ovat uusineet kattoja laidasta laitaan. Katon keston, onko se sitten 50 vai sata vuotta, ratkaisee tekijä ja tekotapa, ei materiaali. Tämä ymmärrettiin museolla, ja siksi urakka annettiin Vaskisepille.

Samalla myös kattopeltiseppien ammattiylpeys nousi uudelle tasolle. “Jokainen seppä alkaa vähitellen ymmärtämään, että me ollaan osa jotain niin suurta kuin suomalaisen kansallisen kulttuurin historiaa.”

Arvostus näkyi työssä

Yksi esimerkki onnistuneesta yhteistyöstä oli arkkitehtien ja Vaskiseppien välinen vuorovaikutus. Peltiseppä Keijo Heikkinen piirsi käsin yksityiskohtaisia korjaussuunnitelmia, joita käytiin läpi arkkitehti Jaakko Penttilän ja rakennussuunnittelija Tuulikki Maanpään kanssa. Niiden pohjalta piirrettiin suunnitelmat tehtiin virallisiksi piirustuksiksi.

“Meillä oli todella hyvät keskustelut, he oikeasti kuuntelivat ja kysyivät, että miten tämä teidän mielestänne kannattaisi tehdä. Heidän arvostuksensa käsityöammattia kohtaan näkyi konkreettisesti.”

Vanha kupari ei päätynyt romuksi, vaan kaikki käyttökelpoinen kupari otettiin talteen, ja käytettiin uudelleen listoituksissa ja näkyvissä rakenteissa. Esimerkiksi Mannerheimintien puolen päätymuurit tehtiin sisäpihan katosta puretuista kuparipelleistä. Kattoremontissa uusittiin reilu 1000 neliötä konesaumattua kuparikattoa. Vaskisepät tekivät kuparista myös kaikki liuskekivikaton listotukset, jiirit, harjapellit, räystäät ja kourut.

Tämä kuvastaa paitsi materiaalin ekologista arvoa, myös esteettistä ja symbolista jatkuvuutta: julkisivun vihreä patina on tuttu jo sadan vuoden takaa, ja nyt se jatkuu entisöinnin jälkeen lähes muuttumattomana. “Arkkitehdille oli tärkeää, että saadaan hyödynnettyä vanhat kuparit ja julkisivu näyttämään samalta, kun se on ollut jo 100 vuotta. Tällä peruskorjauksella mennään taas sata vuotta eteenpäin.”

Pienet yksityiskohdat ovat tärkeitä

Yksi osoitus huolella tekemisestä oli vanhojen valjaskoukkujen säilyttäminen. “Kunnostimme myös 114 kappaletta valjaskoukkuja eli kattoon lähelle harjaa kiinnitettyjä koukkuja, joihin on ollut mahdollisuus laittaa valjaat kiinni, joiden avulla huoltoihmiset ovat päässeet laskeutumaan räystäälle. Mutta tänä päivänä turvallisuusvaatimukset eivät enää hyväksy sellaisia. Irroitimme jokaisen koukun ehjänä, samoin koukkujen alla olevat lyijyaluslevyt. Koukut kunnostettiin arkkitehdin suunnitelman mukaisesti ja jokainen koukku laitettiin tismalleen samalle paikalle. Tämä voi olla näennäisesti pieni asia, mutta juuri tästä pieteetistä on kyse, kun tehdään Kansallismuseota.”

Työmaalla kokoonnuttiin joka tiistai klo 8.30. Säännölliset kokoukset ja suunnittelupalaverit mahdollistivat sen, että projektia voitiin muokata tarpeen mukaan. Remontin edetessä yksityiskohtiin tuli tarkennuksia tai parannuksia ja niihin pystyttiin aina joustavasti reagoimaan. Osa alkuperäisistä ratkaisuista oli yli sadan vuoden takaa, eivätkä kaikki toimineet nykyaikaisissa olosuhteissa.

Haasteena oli parantaa toimivuutta muuttamatta rakennuksen ulkoasua. Kaikki tehtiin niin, että lopputulos näytti siltä, kuin mitään ei olisi muutettu, mutta todellisuudessa koko rakennus sai uuden elämän. Kansallismuseon kattoremontissa perinteinen käsityö, käsityöammatin materiaaliosaaminen ja kulttuuriperinnön ymmärrys yhdistyvät.

“Peltiseppinä ymmärrämme, että työmme on osa suomalaista kulttuurihistoriaa.”